Onnen määrää ei voi sanoin kuvailla. Yksi elämäni onnellisimmista päivistä oli nyt helmikuun alussa, kun kahdentoista vuoden yhdessäolon jälkeen sanoimme mieheni kanssa
toisillemme : " Tahdon ". Erityisen päivästä tekee sen, että kaksi pientä rakasta lastamme sai olla todistamassa suurta päiväämme. Näihin vuosiin on mahtunut iloa ja joskus suruakin, mutta se kaikki on tarvittu, jotta suhteestamme on tullut niin vahva ja luottavainen, kuin mitä se nyt on. Jo vuosia meillä on ollut ajatus ihan pienistä häistä. Toukokuussa 2013 kirkkoa varatessani, oli pieni aavistus, että meidän onnella olemme remontin keskellä juuri häiden alla. Niin siinä sitten kävikin, mutta päätimme ettei remontti saa pilata aikeitamme, eli missään nimessä emme halunneet siirtää vihkimistä myöhemmäksi. Rahkeet vaan ei olisi millään riittäneet
juhlien järjestämiseen siinä tilanteessa. Oikeastaan päivästä tuli niin meidän näköinen.
Oli kaunis talvinen päivä, vaikka pakkanen olikin purevan kylmä.
Itse vihkiminen oli kaunis tilaisuus, jossa papin silmät kostuivat omieni lisäksi. Vihkipapiksemme pyysimme saman papin, joka aikoinaan kastoi poikamme. Vihkimisen jälkeen olimme ihan pienellä porukalla Gaijin- ravintolassa syömässä ja nyt kesällä on tarkoitus juhlia päiväämme sukulaisten & ystävien kanssa pienesti ja ihan rennosti kotonamme. Mikä parasta, saan pukea hääpukuni uudelleen päälle. Juhlien kutsujen tekemisessä on kestänyt aikaa, sillä arki vaan on niin hektistä kahden pienen lapsen kanssa, kun samalla on remonttikin hoidettavana. Nyt vihdoin suurin osa kutsuista on saatu postitettua.
Ihana Kirsi Hiekkarinne kuvasi vihkimisen ja kauniit potrettimme.
Saman kuvan voi kurkata
Kirsin Fb sivuilta värillisenä.
Tämä oli siis salaisuus, jonka olisin halunnut huutaa koko maailmalle heti, mutta
vasta nyt olemme paljastaneet sen lähipiirillekin. Ihanaa, ettei tarvitse salata enää.
